Mikko
-Mikko!” Hämmentyneenä nimensä kuullen Mikko kääntyy äänen suuntaan. Sekunnilleen samaan aikaan lumipallo läsähtää suoraan pojan kasvoihin. Hän ehtii sulkea silmänsä mutta suu jää auki ja täyttyy lumesta. Nopeasti hän sylkee lumen ulos ja painaa lapasilla kasvojaan. Täytyi sattua. Mutta Mikko ei ainakaan näytä sitä, kääntyy vaan nolona pois ja jatkaa matkaansa. Poikaporukka remahtaa nauramaan, kopin heittäjää onnitellaan hyvästä osumasta. Punapipoinen porukan kovis myhäilee tyytyväisenä kunniasta. Ilkikurinen hymy paistaa hänen kasvoiltaan. Käsissään hän pyörittelee uutta palloa. Vaikka aikaa olisi, kukaan ei tule väliin ja kiellä heittämästä, ennenkuin pallo on jo ilmassa ja osuu Mikkoa selkään. Mikko horjahtaa eteenpäin ja on vähällä kaatua. Porukassa oleva pieni poika nauraa ääneen ja osoittelee Mikkoa. Ja muutkin nauravat. Kaikki haluavat ajaa Mikon pois. Hän on niin ujo ja hiljainen, jotenkin niin tavallinen. Se on helppoa, koska yksin hän ei mahda isolle porukalle mitään. Punapipoinen huutaa hänen peräänsä, että turha yrittää tunkea porukkaan, tänne ei haluta raukkiksia. Kaikki odottavat Mikon reaktioita, toivovat että poika alkaisi itkeä ja juoksisi äidin helmoihin. Mutta Mikko kääntyy. Seisoo paikallaan, tuijottaa heittäjää silmiin. Suu on tiukka viiva, silmistä pistää viha ja kostonhalu. Hän katsoo muitakin ja he lakkaavat nauramasta. Punapipoinen naurahtaa, mutta se kuulostaa väkinäiseltä. Uusi lumipallo, jonka hän on ehtinyt pyöritellä, putoaa maahan. Mikko luo häneen vielä viimeisen silmäyksen, pelottoman, ja kävelee sitten tiehensä. Yksikään lumipallo ei enää lennä hänen peräänsä.
Seuraavana aamuna takarivin keskimmäinen pulpetti on tyhjä. Punapipoinen menee istumaan siihen, vilkuilee ujosti ympärilleen ja repeää nauramaan. Opettaja ei ole vielä tullut luokkaan. Kaikki ymmärtävät vitsin ja nauravat. Punapipoista kehutaan hyvästä esityksestä. Hän avaa Mikon pulpetin ja tonkii sitä. Hän löytää kuvan, jonka Mikko on piirtänyt kuvaamataidon tunnilla. Pulpetista löytyy myös kyniä ja poika alkaa parannella kuvaa. Samassa opettaja tulee luokkaan. Punapipoinen sujauttaa kuvan takaisin pulpettiin ja liukenee omalle paikalleen. Ympärillä olevat hymyilevät mutta eivät uskalla nauraa ääneen opettajan läsnäollessa. Vanhalta miesopettajalta jää huomaamatta, mitä luokassa tapahtui ennen hänen tuloaan.
Mikon paikka on tyhjä myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Kohta on kulunut viikko eikä pojasta ole kuulunut mitään. Kukaan ei tiedä missä hän on. Porukka alkaa kyllästyä, koska leikin ja kiusaamisen kohdetta ei enää ole. Enää ei pelata Mikkopalloa. Peli josta kaikki pitivät, johon kaikki yhtyivät mielellään, paitsi Mikko. Pelin henki on sellainen, että Mikko laitetaan seisomaan keskelle rinkiä, ja muut ympärillä olevat tönivät häntä puolelta toiselle. Kaikki yrittävät työntää hänet pois, koska hän on inhottava, eikä kukaan halua koskea häneen. Peliä pelataan aina silloin, kun opettajat eivät ole näkemässä. Eikä Mikko siitä kerro, koska hän tietää, mitä vasikoimisesta seuraa.
Opettaja kysyy luokassa, onko joku kuullut Mikosta. Kukaan ei ole. Opettaja sanoo, että hänen vanhempansa ovat ilmoittaneet Mikon kadonneeksi. Hän ei ole viimeiseen kahteen päivään ollut kotona, ja vanhemmat ovat hyvin huolissaan hänestä. Mutta kukaan ei tiedä hänestä. Vain sen, että viikko sitten hän oli koulussa. Sen jälkeen hänestä ei ole havaintoa. Muita kuin vanhemmilla, joiden mukaan Mikko on ollut kipeä ja kotona. Mutta kaksi päivää sitten hän lähti kävelylle, eikä tullut takaisin. Lähimaasto on haravoitu. Tuloksetta. Ulkona on pakkasta yli 15 astetta, ja pelätään että hän makaa jossain kuoliaaksi paleltuneena.
Punapipoinen poika laskee katseensa, hänen mieleensä muistuu koulupäivä jolloin hän viimeksi näki Mikon. Jolloin leikittiin lumisotaa, kaikki vastaan Mikko. Muistiin palaa Mikon ilme, joka kiehui raivoa ja vihaa. Sininen takinselkämys, joka loittoni, nöyryytettynä ja loukattuna. Lumipallo, joka lensi viimeiseksi, lähti hänen kädestään. Ja se viimeinen, joka tippui maahan, pelkästä hämmästyksestä. Nyt Mikko on kadonnut, poliisit etsivät häntä. Pojalla on syyllinen olo, hänhän oli ajanut Mikon pois, toivottaen ettei halua enää nähdä häntä. Missä poika oli nyt? Jos hän olikin ottanut vitsin turhan tosissaan. Sehän oli vain leikkiä. Vai oliko sittenkään?
Seuraavalla viikolla huhut kiertävät, jotkut väittävät Mikon kuolleen, jotkut karanneen. Millään huhulla ei silti ole perää. Poika on hävinnyt kuin maan nielemänä. Kaksi viikkoa on kulunut katoamisesta. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Lehdet kuuluttavat hänen peräänsä, tuntomerkein ja kuvin. Poika pysyy kateissa. Tavanomainen riehakas lumisota ei enää kiinnosta ketään. Kaikkien mieleen on hiipinyt Mikon jäätävä katse, kun hän kääntyi pois ja käveli tiehensä. Kukaan ei uskalla kuitenkaan kertoa siitä opettajille. Siitä seuraisi pitkä saarna ja jälki-istunto. Punapipoinen on lakannut kovistelemasta, hän on vetäytynyt ja hiljainen. Syyllisyys painaa hänen harteitaan. Mielessään hän toivoo että Mikko löytyisi elossa ja terveenä.
On hiljainen tammikuun päivä, aurinko paistaa kevyen pilvipeitteen läpi. Metsä on autio, koskematon hanki loistaa puhtauttaan. Hiljaisuuden rikkoo suksien suhina. Pian metsän siimeksestä ilmestyy esiin mies ja nainen, metsäsukset jalassaan, rikkoen puhtaan lumen pintaa. Nainen pysähtyy ja ottaa huohottaen tukea männyn rungosta. Edellä menevä mies hiljentää vauhtia ja katsoo taakseen. Hän huomaa naisen väsyneen ja palaa hänen luokseen. Mies avaa retkipullonsa ja tarjoaa sitä naiselle. Nainen juo pitkin kulauksin, laskee sitten pullon huuliltaan ja luo katseen puiden välistä pilkistävälle järvelle. Hän osoittaa sitä, ja mies nyökkää. Yhdessä he jatkavat matkaansa järvelle. Päästessään rantaan, he pysähtyvät katselemaan sitä. Silloin mies kumartuu, ottaa maasta jotain. Lumeen on peittynyt musta myssy. Hetken pariskunta on hiljaa, katsellen ympärilleen. Ketään ei näy, mutta naisen katse on pysähtynyt, ja se suuntaa järvelle. Hän osoittaa jotain. Vähän matkan päässä järvessä näkyy alue, avanto, joka on jäätynyt umpeen. Siihen on uponnut jotain. Lähestyessään avantoa, mies soittaa hätäkeskukseen.
Luokka on täysin hiljainen, vaikka kaikki oppilaat ja opettaja ovat paikalla. Paitsi yksi. Mikon pulpetilla palaa kynttilä. Kaikki seisovat hiljaa pulpettiensa vieressä, kaksi minuuttia tuntuu pitkälle. Jotkut tytöt itkevät hiljaa. Punapipoinen poika on ottanut myssyn päästään. Hänen poskillaan vierivät kyyneleet.
